Saturday, July 15, 2017

PIENI VELJENI / MY TINY LITTLE BROTHER

Pienelle veljelle.

Tänään pikkuveli kurvasi kotipihaan ensimmäisille lomilleen armeijan leivistä. Mainiona maastopuvussaan asteli soma solttupoika pihan poikki ovelle. Minä taannuin ihan lapsen tasolle. Muistelin isompien veljien lomia ja lähtöjä. Miten on mahdollista, että eletään aikoja, jolloin pienin veljistäni pukeutuu metsänvihreään palvelusasuun? Tuntuu hurjalta. Ehkä vähän jopa kurjalta. Lapsuus on kaukainen muisto, eikä veljessarjan pienin ole enää kovinkaan pieni. 

On miltei mahdotonta käsittää, että minä olen kahdenkymmenenkahden ja että pikkuveli on yhdeksäntoista vuoden vanha. On liki lohdutonta ymmärtää, että kumpikin meistä perheen pienimmistä, me sisarussarjan kummankin sukupuolen nuorimmat edustajat olemme ihan aikuisia ihmisiä jo. Minne menivät vuodet? Mihin ajelehti aika? 

Pieni veli, joka tulet aina olemaan minun kullannuppuni ja yksi isoimmista hymynaiheistani. Pysy aina pikkuveljenä, lintuna. Haluaisin sanoa, että älä koskaan miehisty, sillä en meidän taloon lisää aikuisia halua. Mutta sen suhteen minun käsiini ei ole paiskattu päätäntävaltaa nimeksikään, joten luultavasti miehistyt menojasi. Ja minun pitää ymmärtää, että menneitä voi muistella ja niitä kaiholla kaipailla. Ettei muistojen rikkaus muutu mullaksi, vaan ajan myötä kullaksi. 

Hey, brother! For you,
there's nothing in this world I wouldn't do.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

For my tiny little brother. 

Today my little brother raced to the yard of our parents' house for his first vacation from the military. A cute, young soldier boy covered in camouflage walked through the yard to the porch. I retrogressed to the level of a child. I reminisced the departures and holidays of my older brothers when they were completing their military service back in the day. How is it even possible that we're living the times when the smallest one of my six brothers wears the forest-green military uniform? It feels bizarre. Maybe even slightly dismal. Childhood is a distant memory, nor is my little brother so little anymore. 

It's almost impossible to realize that I am twenty-two and my little brother is nineteen years old. It's nearly inconsolable to understand that both of us, of the youngest upholders of both genders in our family are adults already. Where did the years sail? Where did the time drift? 

Tiny little brother, you're always going to be my sweetheart and one of the biggest reasons for the smile on my face. Always remain a little brother, please stay as a bird. I would like to say that please neither grow nor man up because I don't want any more of grown-up bores in our house. But regarding to that, life only slapped me five in spite of hurling authority for me to hold in my palms. This is why you probably both grow and man up as you go. This is why I need to understand that memories can be memorized and even missed. That the richness of the memories doesn't moulder into mold, but over time, gold. 

Hey, brother! For you,
there's nothing in this world I wouldn't do.

(Military/civilian service is obligatory in my country)

No comments: